Työ käsitetään usein taloudellisena instituutiona, mutta sillä on myös merkittäviä sosiaalisia ulottuvuuksia. Työ on tapa kiinnittyä yhteiskuntaan, se muodostaa monille tärkeän sosiaalisen ja inhimillisen verkoston ja toisaalta - kuten sosiaaliturvan vastikkeellisuuskeskustelusta voidaan nähdä - monille työ on itseisarvo ja tapa saada osakseen yhteiskunnan turva.
Kaikilla ei kuitenkaan ole realistista mahdollisuutta tehdä työtä - tai ainakaan sellaista työtä joka koetaan yleisesti taloudellisesti hyväksyttäväksi.1 Hoivatyötä tekevät omaishoitajat ja kotivanhemmat, tunnetyötä tekevät perheiden ja työyhteisöjen hiljaiset sankarit, aktivistit tai vaikkapa vapaaehtoisesti internetin kulmakiviä kannattelevat avoimen lähdekoodin ohjelmoijat jäävät helposti tässä arvokäsityksessä paitsioon.
Samaten paitsioon jäävät työmarkkinoilla sorsitut ihmisryhmät.2 Kun suomalaisista työnantajista vain joka neljäs suostuu palkkaamaan työntekijän jolla ei ole sujuvaa suomen kielen taitoa, perhehaaveista kysellään yhäkin työhaastatteluissa, romanin on parasta hakea töitä kantasuomalaisella nimellä ja opot ohjaavat somalitytöt lähihoitajiksi, ei pidä ihmetellä miksi yhteiskunta segregoituu.
Täystyöllisyys on osa yhteiskuntamme sosiaalista sopimusta, jossa vapaamatkustajia katsotaan pahalla ja kaikkien oletetaan pyrkivän työllistämään itsensä nopeasti työttömyyden sattuessa omalle kohdalle. Tämä sosiaalinen sopimus osaltaan synnyttää myös tyhjänpäiväisiä työpaikkoja kun työpaikkojen kadotessa keksitään uusia.3 Ekonomisti John Maynard Keynes arvioi vuonna 1930, että hänen lapsenlapsensa tekisivät 15-tuntista työviikkoa, kun teknologia automatisoisi työtä. Keynes oli väärässä, ja antropologi David Graeber selittää tämän matalan tuottavuuden sontatyöllä (bullshit job), joka syntyy tilaan josta vanha työ katoaa.
Sontatyö on sosiaalinen välttämättömyys yhteisössä, jossa yksilön arvo ja identiteetti syntyvät työn kautta. Mahdollisimman korkeaan työllisyyteen nojaava yhteiskuntamme on viritetty arvostamaan kaikkea perinteistä työtä.4 Tähän luksukseen meillä ei ole enää ekologisesti varaa, koska jatkuvaa talouskasvua ei ole saatu irrotettua materiaalisen kulutuksen kasvusta. On siis ekologisesti vastuullista pohtia tarkemmin, mikä yhteys työn yhteiskunnallisella merkityksellä ja kestävällä kehityksellä on.
Jos työ ei enää olisikaan yhteiskunnallisen osallisuuden kulmakivi, mitä tapahtuisi? Globaalisti kilpaillussa markkinataloudessa yksittäisen maan on vaarallista leppoistaa talouttaan liikaa: korkean tuottavuuden työ karkaa ulkomaille ja vaihtotase notkahtaa vaarallisesti.5 Polkuriippuvuus on pirullinen. Ei ole myöskään täysin selvää, miten esimerkiksi perustuloon pohjautuva turvaverkko ja avoin maahanmuuttopolitiikka nivoutuvat järkevästi yhteen.
Tästä huolimatta - ja juuri tämän vuoksi - on avattava keskustelu sosiaalisesti kestävästä työstä. Työ ei saa määrittää ihmistä, tai sitten meidän pitää määritellä työ uudestaan siten, että useampi voi kokea kuuluvansa osaksi yhteiskuntaa joka sitä niin kovasti arvostaa.
-
Meidän on laajennettava sosiaalisesti hyväksytyn työn ikkunaa niin, että kaikki yhteiskuntaa ylläpitävä työ koetaan arvokkaaksi. ↩︎
-
Moni on työmarkkinoilla osaton vailla omaa syytään. Siksikin sosiaalisen arvon sitominen työhön on vaarallista. ↩︎
-
Työn määrä kasvaa täyttämään 37,5-tuntisen tilan, vaikka se ei olisi tarpeen. ↩︎
-
Koska materiaalinen kulutus ja talouskasvu ovat erottamattomasti kytkeytyneet toisiinsa, meillä ei ole enää varaa perinteiseen työkäsitykseen. ↩︎
-
Työelämän leppoistaminen yksin kilpaillussa globaalissa markkinataloudessa on vaarallista. ↩︎