Niin kauan kuin Suomessa on ollut työmarkkinoita, on myös ollut korporaatioita. Kiltarakenteista kasvoi patruunatalous, joka hiljalleen murtui korporatistiseksi taloudeksi. Tammikuun kihlauksessa luotiin nyt liitoksissaan natiseva kolmikantainen työmarkkinarakenne, joka ei koskaan ollut rakkausavioliitto, mutta enää ei edes toimiva kämppissuhde.
Duunarialoilla kolmikanta on ollut ja - työmarkkinaneuvotteluiden kääntyessä enenevissä määrin työnantajien eduksi - on yhä suuri merkitys pienen ihmisen puolella olevana rakenteena, joka estää työehtojen heikkenemistä. Tietotyössä sen sijaan yhä useammalle kolmikanta näyttäytyy usein joko esteenä rakenteiden kehitykselle tai palkkojen nousun takaajana.1 Kummassakin tilanteessa laadulliset kysymykset jäävät harmillisen usein taustalle vaikka niillä olisi jopa palkkaa suurempi merkitys epävarman työmarkkinatilanteen korjaajana.
Hyvin rakennetut joustot ovat kaikkien etu: koronapandemian vaikutukset suomalaisiin työmarkkinoihin olivat paljon pienemmät kuin monissa muissa maissa juuri ainutlaatuisen lomautusjärjestelmän ansiosta. Ansiosidonnainen työttömyysturva takasi perustoimeentulon, lomautus piti yllä toivoa työpaikasta suhdanteiden ja liiketoimintamallin parantuessa ja työnantaja säästyi uusien työntekijöiden metsästämiseltä ja perehdytykseltä.2 Tämä on ennen kaikkea laadullinen työmarkkinakysymys, joka tukeutuu samalla valtion laadukkaaseen sosiaalipolitiikkaan. Työmarkkinapolitiikkaa parhaimmillaan.
Miten voisimme rakentaa paremman kolmikannan, joka miettisi vähemmän palkkoja ja enemmän työelämän laadullisia kysymyksiä, jotka ovat parhaimmillaan yhteistä etua? Inflaation laukatessa palkat ovat tärkeä kysymys, mutta miten tärkeänä pidämme loppujen lopuksi palkkatason muodostumista markkinoilla? Työnantajat ovat sulkeneet oven tulopoliittisilta kokonaisratkaisuilta, mutta eikö olisi vastuullista makrotaloutta nimenomaan säädellä tarkasti yleiskorotusten tasoa ja antaa henkilökohtaisten palkanosien kellua?3 Eikö olisi parempi löytää palkankorotusten sijaan sellaisia joustoja, jotka turvaavat sekä yritysten jatkuvuuden että työntekijöiden työpaikat?
Ja ennen kaikkea: mihin on kadonnut työntekijäpuolen solidaarisuus? Puheenvuorot kuulostavat Gordon Geckon puhelimelta: viis joustoista ja laadullisista parannuksista, kunhan meidän alamme palkankorotukset juoksevat!4 Ayn Randin ajattelu luulisi sopivan huonosti yhteen perinteisen AY-ajattelun kanssa, mutta niin vain näimme taas miten palkkakuoppaan juuttuneiden naisvaltaisten alojen palkkaohjelmat herättivät välittömän kateuden puuskan.
Edes akavalaiset liitot eivät tulleet apuun, vaikka hyvinvoivien lastenhoitajien, lähihoitajien ja sairaanhoitajien luulisi olevan ensiarvoisen tärkeitä lapsiperheiden, ikääntyviä vanhempiaan hoitavien ja ihan normaalien työkykyisten jatkuvan työpanoksen ja laadukkaan arjen kannalta.5 Kateus ja nollasumma-ajattelu ahneus eivät kuulu moderniin aikaan, vaan on kyettävä löytämään systeemisempiä ratkaisuja.
Kolmikanta tarvitsisi renessanssin, jossa työnantajat alkaisivat taas joustaa ja hakea ratkaisuja, työntekijät lakkaisivat olemasta ahneita ja valtio ottaisi taas kauhan kauniiseen käteen ja alkaisi systemaattisesti purkaa työllistymisen, työllistämisen ja hyvinvoinnin esteitä. Aloitetaan vaikka perustulosta, jatketaan lasten ja vanhusten hoivan rahoitukseen ja sitten ansiosidonnaisen uudistamiseen. Valtion laadukas politiikka antaa selkänojan laadukkaalle korporatismille.
-
Kolmikannan merkitys on muuttunut alakohtaiseksi ja se on ankkuroitunut liiaksi palkkoihin. ↩︎
-
Laadulliset työmarkkinakysymykset voivat olla aidosti merkityksellisiä koko yhteiskunnan koheesion kannalta. ↩︎
-
Voisivatko tupot palata, mutta paljon rajoitetumpina? Olisiko tupojen rinnalle mahdollista saada laajempaa fokusta laadullisiin kysymyksiin? ↩︎
-
Palkankorotusten ylikorostaminen johtaa AY-liikkeen sisäiseen solidaarisuusvajeeseen, josta seuraa ammattikuntien katkeroitumista. ↩︎
-
Työkykyiset hoitajat ovat myös akavalaisten etu. ↩︎