Pinttyneet hierarkiat työelämässä

Teollistuneissa yhteiskunnissa on totuttu elämään hierarkiassa. Päiväkodista lähtien olemme tottuneet noudattamaan vanhempien ohjeistuksia ja kuuntelemaan totuuksia kokeneemmilta yhteiskunnan jäseniltä. Samaa toimintatapaa on jatkettu luontevasti työelämässä sitä sen kummemmin kyseenalaistamatta: kokeneemmat managerit ja esihenkilöt ohjeistavat nuorempia ja tekevät kaikki tärkeimmät päätökset. Lasten tapauksessa syy ja oikeutus hierarkiaan on selvä: aikuisten ja yhteiskunnan tehtävä on pitää lapset turvassa ja samaan aikaan kasvattaa heistä yhteiskunnan toimintaan osallistuvia aikuisia. Mutta voidaanko samaa sanoa aikuisten välisestä työelämästä? Tietävätkö johtajat todella aina paremmin? Ja pitääkö työntekijöitä aktiivisesti holhota ja suojella kuin lapsia?¹

Vahva managerialismin perinne syntyi tarpeeseen. 1800-luvun loppupuolella työvoima oli matalasti koulutettua eikä luku- tai kirjoitustaidosta ollut takeita. Lisäksi tämän ajan työvälineet ja työympäristö olivat nykymittapuulla erittäin vaarallisia ja tapaturmaiset kuolemat olivat yleisiä työpaikoilla. Tieteellisen liikkeenjohdon ja siihen sidotun managerialismin tarkoituksena oli parantaa työn tuottavuutta ja laatua, standardisoida työntekoa parhaiden käytäntöjen mukaisesti ja taata työntekijöiden turvallisuus. ² Aina 1970-luvulle saakka yliopiston käyneitä tai muuten korkeakoulutettuja työntekijöitä oli vielä työvoimasta suhteellisen vähän ja esimies todellakin saattoi tietää paremmin miten työt kannattaisi tehdä tehokkaasti, turvallisesti ja eri säädösten mukaisesti. Mutta nykyään teollisuusmaiden työvoima on huomattavasti koulutetumpaa, ja korkeakoulututkinnonkin Suomessa on suorittanut noin 41 % työväestöstä.³

Onko työelämässä siis enää samanlaista tarvetta kontrolloida ja komentaa työntekijöitä kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten?

On näinollen selvää, että managerialismi ja tieteellisen liikkeenjohdon 1900-luvun alussa vakiinnuttamat periaatteet tarkasta työnjaosta, yksisuuntaisista komentoketjuista ja tiukasta manageriaalisesta kontrollista ovat vanhentuneet suuressa osassa nykyaikaisia työpaikkoja. Kun työntekijät ovat yhä tasa-arvoisemmassa asemassa tietopohjaltaan suhteessa toisiinsa, meritokraattinen perusta hierarkioille ja managerialismille on murentumassa. Erityisesti tietotyössä tilanne on jopa päinvastainen - oikeastaan vain työntekijä itse tietää työhönsä kuuluvan työn tarkan sisällön ja pystyy päättämään miten työ kannattaa tehdä.⁴ Toisaalta hierarkioilla on myös oma paikkansa yhteistoiminnan koordinoinnissa ja erilaisessa päätöksenteossa. Se kuitenkin näyttelee tällä hetkellä ylikorostunutta roolia työelämän rakenteissa.

Lisäksi on hyvä kyseenalaistaa, millä perusteella ja missä määrin tasa-arvoiset kansalaiset saavat ylipäätään alistaa toisiaan työelämässä? Työelämää ei voida pitää yhteiskunnasta erillisenä osana, vaan se muodostaa elimellisen osan ihmisten elämästä ja inhimillisen kapasiteetin käytöstä. Näinpä sitä tulisi koskettaa samankaltaiset vaatimukset yhdenvertaisuudesta ja yksilön vapauksista kuin yhteiskuntaa yleensäkin.⁵ On merkille pantavaa, että yksityiselämässään ihmiset päättävät talojen ostamisesta ja valtion päättäjien valinnasta, mutta töissä heiltä pahimmillaan estetään aivan yksinkertaisimmatkin mahdollisuudet vaikuttaa oman työn sisältöön tai työnkuvaan. Työelämän yhdenvertaisuuskysymykset ovat perustavanlaatuisia kysymyksiä, johon liberaalin ja demokraattisen yhteiskunnan pitää pystyä vastaamaan.

Hierarkioiden korvaajaksi tai liudentajiksi on ehdotettu muun muassa erilaisia yhteisöllisiä käytänteitä ja yleisesti työpaikkademokratian vahvistamista. Luottamukseen ja yhteistoimintaan perustuvasta organisaatioista voidaan oppia erilaisia tapoja organisoitua, jotka eivät vaadi tiukkoja hierarkioita (ainakaan kaikessa) päätöksenteossa. ⁶

Demokratiatutkijat ovat myös argumentoineet, että demokratian vahvistaminen työelämässä vahvistaa myös yhteiskuntatason demokratiaa, sillä se tukee yksilön osallisuuden kokemusta ja harjaannuttaa päättämään yhteisistä asioista. Onkin viitteitä siitä, että ainakin osasyyllinen demokratioiden kriisiin kumpuaa työelämästä ja sen opettamista ajattelumalleista, rakenteista ja toimintatavoista.

Suomi tarvitsee tasa-arvoisempaa työelämää, eikä demokraattinen kansalaisyhteiskunta voi hyväksyä näin epätasa-arvoista ja hierarkista työelämää. Yksinkertaisimmillaan tässä on kyse työelämän aikuisuudesta. On hyvä kyseenalaistaa työelämän pinttyneet fundamentit ja miettiä miten työelämästä voisi tulla olla demokraattisempaa ja yhdenvertaisempaa.